Kamerasta voisi todeta heti ensi alkuun, että kyseessä on nerokkaan yksinkertainen laite – ja nyt puhutaan siis perinteisestä filmikamerasta. Kameran toiminta perustuu siihen, että pinnalle linssin kautta heijastuva kuva tallennetaan pintaan, eli filmille. Perinteisessä filmikamerassa kuva (eli valo) tallentuu valoherkälle filmille, ja tiettyjen kemiallisten reaktioiden ansiosta kuva saadaan pysymään ja negatiivifilmiä käyttämällä voidaan kuvaa suurentaa, pienentää ja kehittää siitä lukemattomia paperikopioita.Kameran tärkeimmät osat ovat linssi (objektiivi), aukko ja laukaisija sekä filmi. Yksinkertaisimmissa, niin sanotuissa neulansilmäkameroissa, ei ole välttämättä edes linssiä vaan valo heijastuu laatikon takapinnalle pienen reiän eli ”neulansilmän” kautta. Mutkikkaammat filmikamerat ovat puolestaan täynnä hienoa mekaniikkaa ja optiikkaa ja niihin voidaan myös liittää erilaisia obkektiiveja. Järjestelmäkameroissa on nykyään yleensä myös sekä manuaalinen että automaattinen tarkennus ja valotusajan säätö.Nykyään enää harvat käyttävät kuitenkaan filmikameraa, sillä ne ovat korvautuneet digitaalisilla kameroilla, jotka eivät käytä filmiä. Sen sijaan kuva tallentuu valoherkälle kennolle, josta se siirtyy edelleen digitaalisessa muodossa muistiin. Kennoja on monen kokoisia ja mitä suurempia kenno, sitä enemmän siinä on pikseleitä. Kennojen koot vaihtelevat nykyään 1 miljoonan ja 30 miljoonan pikselin välillä. Yhdessä miljoonassa pikselissä (eli yhdessä megapikselissä) voi ajatella olevan 1000 pysty- ja vaakajuovaa (vaikka todellisuudessa kuvasuhde on yleensä erilainen). Kuvan tallennustapaa lukuun ottamatta digitaaliset kamerat kuitenkin toimivat optiikaltaan ja mekaniikaltaan varsin samalla tavalla, kuin filmikameratkin.
